Mitä siellä somessa oikein tapahtui?

    Helsingissä 18.5.2018
    Kuluneella viikolla tiedostusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa on laajalla rintamalla otettu kantaa kansanedustaja Susanna Koskeen ja tämän tunnetasoon.
    Ensimmäinen ja tärkein seikka on ymmärtää, että tässä asiassa ei ole kyse Susanna Koskesta. Poliittista debattia pitää voida käydä normaaliin tapaan ilman, että keskitytään epäolennaisuuksiin.

     


    Nimeni ei ole ensimmäistä kertaa esillä, kun ”some kuohahtaa”. Olen seurannut viikon tapahtumia poikkeuksellisen tarkkaan. Tässä kirjoituksessa pyrin avaamaan mahdollisimman tapahtumien käänteitä eri vaiheissa ja niistä tällä lähestymistavalla hieman toisenlaisen näkökulman. Avaan kokonaisuutta, jotta kukin tahollaan voisi pohtia, mitä todella tapahtui ja ketkä siinä olivat ehkä mukana. Omassa kannattajakunnassani on paljon ihmisiä, jotka eivät ole lainkaan sosiaalisessa mediassa. Heille kohu, josta puhutaan, on osin näkymätöntä ja siksi kokonaisuuden hahmottaminen haasteellista.
    Yle lähetti Kuplat-ohjelman jakson maanantaina 14.5. A-studion lähetyksessä. Myöhään sunnuntai-iltana (13.5.) kyseisestä kymmenen minuuttisesta jaksosta oli verkossa nähtävissä yhden minuutin klippi mainostamaan maanantai-illan A-studion keskustelua. Minuutin mainosklippi oli viraali jo pian sen julkaisemisen jälkeen. Varsinaisen Kuplat-ohjelman tehnyt toimittaja Oili Orispää otti minuun yhteyttä maanantaina iltapäivällä kertoakseen, että jakso näytetään illan A-studiossa. Sosiaalisen median kohuista on syytä todeta objektiivinen fakta: mitään kohua ei ole olemassa, ellei sitä joku taho aktiivisesti käynnistä.

     

    A-studion lähetystä edeltävänä sunnuntai-iltana (13.5.), sosiaalisen median aktivistiryhmien keskusteluissa*, kohu oli jo käynnissä ennen kuin varsinainen ohjelma, A-studio tai siihen liittyvät uutiset oli lähetetty. Tiistaiaamuna ensimmäinen iltapäivälehden toimittaja oli valmiina ottamaan minuun yhteyttä, koska ”somessa kuohuu”. Totta tosiaan.

     

    Tämä kohu sisältää useita elementtejä, jota tekevät siitä ensiluokkaisen esimerkin onnistuneesta informaatio-operaatiosta. Juonen imuun tempautuivat osin media ja merkittävä osa yleisöä. Yleisellä tasolla voidaan todeta, että osallistujien määrää on mahdollista korostaa sosiaalisessa mediassa tarvittaessa myös tekaistuilla profiileilla, jotta äänitorvia saadaan monistettua. Mikään operaatio ei ala ja lopu, saati sitten onnistu ilman määrätietoista suunnittelua.

     

    Ensimmäinen rakennusaine on katalyytti (kansanedustaja), josta syntyy reaktio*. Reaktio aktivoi niin sanotusti koneiston käyntiin. Reagoinut taho on aloitteen tekijä, se on koneisto, joka määrittelee keskustelukulttuurin normit, joita keskusteluun osallistujien on tarkoitus vahvistaa. Koneisto on siitä kuvaava termi, sen toiminta on kohdennettua ja sitä ohjaavat intresssit ovat määritelty. Tunteet ovat mainiota polttoainetta tälle agendalle ja operaatiolle, koska ne ovat jokaiselle henkilökohtaisia ja totisesti: meistä jokainen kokee, kanavoi ja ilmaisee tunteitaan yksilöllisesti. Tunnetaso on mainio koukku naulita asia, johon kaikki ottavat kantaa. Tunnetaso on riittävän abstrakti ja tässäkin tapauksessa varsinaisen asian kannalta epäolennainen elementti, johon kynnys ottaa kantaa on olemattoman matala, kenellä tahansa. Näin siitä syystä, että kokemuksemme juuri omista tunteistamme ovat omiamme. Ilman tunnetasoa, tunnelatausta ei voi lietsoa joukkohysteriaa. Ei sisältä eikä ulkopuolelta. Se on myös operaation ”onnistumisen” kannalta ratkaisevan voimistava elementti. Ryöppy etenee kuin rajumyrsky, jota on lopulta mahdotonta, jopa epätarkoituksenmukaistakin edes yrittää kontrolloida. Se elää itsekseen aikansa, mutta on valmiina syttymään oitis, jos sellaiseen osuu pieninkin uusi kipinä. Häpeä on tunne ja sen lietsominen on kuin voimistava tuuli somemyrskyn pauhussa. Häpeän musertavasta voimasta on kyse myös esimerkiksi koulukiusaamisessa. Tätä kaikkea valjastetaan ja voimistetaan sanallisella sabotaasilla, jota on aivan mahdotonta siivota kokonaan pois.

     

    Kuohahdusta, eli tunnetasoa, on käsitelty laajamittaisesti eri tiedostusvälineissä kuluneen viikon ajan. Olennaista on kysyä: miten? Kansanedustaja Koskesta ja tämän tunnetasosta on uutisoitu paljon, mutta se ei myöskään ole ollut politiikan pääuutinen. Yksikään politiikan toimittaja ei ole lähestynyt minua millään tavalla koko aihepiiriin liittyen. Yksikertaisesti siitä syystä, että he ovat ammattitaitoisia politiikan toimittajia, jotka työkseen erottavat asioita epäolennaisuuksista politiikan kentältä. Miksi? Voisiko olla niin, että kenenkään tunnetaso ei ole poliittinen kysymys? Toimittajat, jotka minuun ovat henkilökohtaisesti olleet yhteydessä tehtäviensä puolesta eivät ole olleet politiikan toimittajia. Vastaavasti vapaaehtoisesti henkilöt, jotka toimittavat työkseen politiikkaa, ovat ottaneet minuun yhteyttä.

     

    Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonin sekä kansanedustaja Ville Niinistön (vih.) kommentit kohuun olivat sentään edes onnettomia yrityksiä saattaa keskustelua raiteilleen kertomalla, että kyse on hallituksen politiikasta. Nämä kommentit sisälsivät poliittisen kysymyksenasettelun. Päivittäin työkseen politiikkaa puiva lehdistön osa ei siihen, eikä kuumaan perunaan kuitenkaan tarttunut. Yleisesti ottaen on pikemminkin hyödyllistä tehdä huomiota siitä, millaisia ”uutisia” mikäkin tiedotusväline julkaisee tai millaisia juttuja toimittajat ammattilaisina kirjoittavat tai niin ikään sitä, millaisia juttuja julkaistaan nimettömänä missäkin. Huomautan uudelleen, politiikan toimittajat ovat jättäneet aiheen olemattomalle huomiolle.

     

    Viikon aikana kansanedustajan tunnetasoa kerättiin kommentoimaan ja arvioimaan joukko erilaisia asiantuntijoita. Arvioita ja tulkintoja annettiin kysyttäessä kuuliaisesti aina kulmakarvojen asentoa myöden. Kun asiantuntijat ovat julkisuudessa kommentoimassa mitä tahansa asiaa, se on omiaan vahvistamaan käsitystä asian vakavuudesta. Heidän argumenteillaan on tarkoituskin tuoda esitetyille näkökulmille painoarvoa edustamiensa professioidensa kautta.
    Kun aloitteen tekijä oli ensitöikseen määrittänyt keskustelukulttuurin normit uusiksi, ansa oli täydellisesti viritetty. Siihen lankesi jopa hämmästyttävän moni kansanedustajakollega. Kysymyksenasettelussa oli hienosäädetty ero siten, että kynnys antaa kommentteja oli mahdollisimman matala. Kommenteissa otettiin kantaa tunteeseen ja tapaan. Kun massiivinen ”yleisen mielipiteen” ryöppy on käynnissä, valintoja saattaa tehdä sen tarkemmin ajattelematta ja tunteella. Toinen aivan yleisesti tolkullisena pidetty periaate on tutustua myös henkilökohtaisesti asiaan, johon ottaa julkisuudessa kantaa.

     

    Toden totta, me olemme kaikki ihmiset erilaisia yksilöitä. Reagoimme asioihin ja tunteisiimme eri tavalla. Jokaisella on mielikuva kasvoista, joiden yksilölliset piirteet, esimerkiksi silmät voivat huokua sellaista lämpöä, jonka edessä kuka tahansa sulaa. Toisen hymy voi olla sellainen. Jokaisen kasvot ovat yksilölliset, eikä kukaan niitä ole voinut syntymässään valita. Yksilöinä koemme ja käsittelemme asioita ja tunteitamme eri tavoin. Joku herkistyy herkemmin kuin toinen, eri tilanteissa eri tavalla. Omasta puolestani totean, että kohtaan asioita tunnetasolla, mutta kanavoin sen kohtaamisen toiminnaksi, mikä näkyy aktiivisena tekemisenä. Tästä persoonallisuuden ominaisuudesta on mielestäni esimerkiksi tässä kansanedustajan tehtävässä erityisen paljon hyötyä. Myös näissä politiikkahommissa on suunnaton etu, mikäli päätöksenteon perusteena kykenee käyttämään enemmän järkeä kuin tunnetta.
    Itselleni ei tulisi mieleenkään kommentoida kenenkään ihmisen tunnetasoa ääneen. Saatikka sitten julkisesti ja kaikista viimeisimpänä lähtisin arvioimaan mitään kollegoideni tunnetasoon liittyvää seikkaa. Kenelläkään ihmisellä ei ole mitään velvollisuutta arvioida omaa kykyään tuntea empatiaa tai tunnetasoaan yleisemminkään.

     

    Operaation tarkoitus?
    Tämän propagandan määritelmän täyttävän operaation tarkoitus on täsmälleen sama kuin alkuvuonna todistettuun aktiivimallin vastaisen masinoinnin. Sen tarkoitus on yksinkertaisesti ilmaistuna traumatisoida kollektiivisesti päättäjät, jotta sosiaaliturvaan tehtäisi pienintäkään muutosta ja saavutettujen etujen betonointi vahvistuisi entisestään. Operaation tarkoitusta vahvistetaan kohdistamalla se yksittäisiin päättäjiin. Sodankäynnin termein kyse on vihollisen eliminoinnista. (Se, että on vasemmistolle uhka, on jo Suomessa sinänsä meriitti.)
    Syy miksi tällainen strategia valitaan, ottaen huomioon alkuperäisen asian asiasisällön, voi kukin päätellä tahollaan.

     

    Entä median rooli?
    Ensimmäisenä voi kukin tahollaan arvioida Ylen Kuplat-ohjelman toimituksen vastuullisuutta kuplakeskustelun konstruktion asettelijana: millaisia ominaisuuksia tai ajatuksia henkilöillä pitäisi olla, mitkä tekijät johtuvat selkeästi omista valinnoista.
    Onnistuneen operaation käsikirjoitettu juoni on ajankuvassa suorastaan oppikirjaesimerkki informaatiovaikuttamisesta sekä infosodan elementeistä siinä. Siinä valjastettiin osa mediasta taitavasti mukaan juoneen, jota se toteutti täsmälleen sille käsikirjoitetulla tavalla. Tämä ei nimittäin ole lajissaan ensimmäinen eikä viimeinen operaatio, jota todistamme.

     

    Jatkan mielelläni keskustelua varsinaista ja paljon tärkeämmistä asioista, kuten sosiaaliturvan uudistamisesta tai työn verotuksen progression lieventämisestä osana työmarkkinoiden perusremonttia. Tuo valtava tarmo kannattaisi nyt kaikilla rintamilla suunnata toimiin, miten eri elämäntilanteissa ihmisillä olisi mahdollisuus parantaa omaa terveyttään, toimeentuloaan ja vieläpä mielekästä toimintaa.

    Share on LinkedInTweet about this on TwitterShare on Google+Share on FacebookPrint this page

    Jätä kommentti

    Your email address will not be published.

    You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>