Ratkaisuja, ei tyhjiä lupauksia

    Mielestäni Suomessa pitää pystyä käymään poliittista debattia ilman, että huomio naulitaan henkilökohtaisuuksiin. Politiikassa, jossa aktiivisesti etsitään kestäviä ratkaisuja erilaisiin elämäntilanteisiin, ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin, kyse on hyveellisestä politiikasta, joka etsii ratkaisuja mahdollisuuksien kautta. Se on myös kansanedustajan tehtävään kuuluvaa vastuuta mitä suurimmassa määrin. Miksi ajattelen näin: poliittisiin puheisiin ei mielestäni kannata kirjoittaa mitään, mistä ei voisi puhua tilanteesta riippumatta, kenen tahansa ihmisen kanssa.


    Hyvä ja sivistynyt yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan, jotka apua ja huolenpitoa aivan eniten tarvitsevat. Näkökulma on silti liian rajallinen mittamaan yhteiskunnan onnistumista laajemmin. Ihmiselle eilispäivän ylellisyydet ovat tänään välttämättömyyksiä ja hyvä niin. Kun olosuhteet kohenevat, asetamme odotuksemme paljon korkeammalle. Näin sen pitää ollakin ja siitä syystä olisi tärkeämpää keskustella työn ja yrittämisen merkityksestä laajemmin.

     
    Politiikan osalta olemme sen kovimmassa ytimessä, kun on kyse yksilön ja yhteiskunnan välisestä vastuunjaosta sekä sen painopisteen asettumisesta. Vaikka puolueet olisivat muuttaneet merkitystään vuosien varrella, tämä kysymys on aivan oleellinen määrittämään politiikkatoimia. Historiallisestikin tarkasteltuna ihmisten yhteiskunnallinen vapaus on seurausta taloudellisen toiminnan esteiden poistamisesta.

     
    Hyvinvointiyhteiskunnan formaatti edellyttää lähtökohtaisestikin toimiakseen järjestelmää, joka tuottaa varallisuutta. Sen avulla yhteiskunta paitsi edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa, myös huolehtii heikoimmistaan. Sellainen malli olisikin lähtökohdiltaan lähempänä ideaansa kuin tämä nykyinen versio, josta on salakavalasti muodostunut itsetarkoitus tulonjaon toteuttamisessa. Järjestelmän tarkoitus on ollut pikemminkin voimistaa kansakuntaa kuin taata yksilöllinen hyvinvointi.

     
    Sosiaaliturvan uudistaminen on seuraavan hallituksen merkittävin työsarka. Sen lisäksi tarvitaan mittaavaa joustavoittamista työmarkkinoilla, paikallisen sopimisen edistämistä verotusta unohtamatta. Sosiaaliturvaa uudistettaessa pitäisi rehellisesti pystyä keskustelemaan myös siitä, millaiset tulonsiirrot ovat välttämättömiä ja kenelle?

     
    Vaikka talouskasvumme on suhdanteissa huipulla, sen seurauksena koheneva työllisyys ei valitettavasti riitä ratkaisemaan valtion talouden kestävyysvajetta. On mahdollista, että työllisyyden kasvu taittuu nopeammin kuin osaamme arvioida. Lisäksi Suomen väestörakenne on Euroopan vinoutuneimpia. Ikääntyvän väestön osuus kasvaa jatkuvasti, kun taas uusia lapsia syntyy vähiten sitten 1800-luvun suurten nälkävuosien. Yhä kiihtyvä väestön ikääntyminen merkitsee sekä julkisten menojen että kestävyysvajeen kasvua. Vaikka hallitus leikkaisi julkisia menoja saman verran kuin alati ikääntyvä väestö niitä kasvattaa, ei kestävyysvaje pienene yhtään, vaan pysyy ennallaan.

     
    Suomessa on viimeksi ollut yhtä korkea työllisyysaste (72%) vuonna 1990. Tämän osalta rakenteellinen umpikuja tarkoittaa, että suhdanne ei tuo enää positiivista muutosta. Ikävä olla ilonpilaaja, mutta uutta talouden matalasuhdannetta on tällä rakenteella mahdotonta ottaa vastaan ilman entistä merkittävämpää vahinkoa. Suomen omaleimaisista ja jäykistetyistä työmarkkinoista johtuen palkkojen sijaan jatkossakin joustaa työllisyys, ellei mitään tehdä.

     
    Työttömyys on mitä suurimmassa määrin kannustinloukkujen, ankaran verotuksen ja sääntelyn syytä. Työvoimaa tarvittaisiin nykyistä enemmän, mutta seikat, joiden takia työtä ei kannata teettää tai ottaa vastaan, ovat painavampia punnuksia. Tällaisia seikkoja ovat muun muassa erityisesti pk-yrityksien osalta korostuvat työllistämisen riskit ja korkeat kustannukset, yleisemmin taas korkea verokiila sekä työnhakijan näkökulmasta kannustinloukut tulotason menetyksinä.

     
    Kyse on ensi ja viime kädessä työn tuottavuudesta. Työntekijän näkökulmasta on nykytilanteessa puntaroitava, onko työn tekeminen lainkaan kannattaa, jos muutoinkin pystyy tulemaan toimeen lähes yhtä hyvin. Kun työn tekeminen ei tuota lisäarvoa, on kyse kannustinloukusta. Kannustinloukkujen tehokas ja onnistunut poistaminen on taas osaltaan edellytys työmarkkinoiden vapauttamiselle.

     
    Työnantajan näkökulmasta kyse on siitä, onko asiakkaalta työstä saatava hinta riittävä, jotta kaikki tuotantoon ja siihen vaadittavan työn kustannukset saadaan katettua ja työllistämisestä lankeava byrokratiarasitus pystytään kattamaan. Sääntelyllä ja verotuksella on saatu aikaan se, että valtava määrä potentiaalisia työpaikkoja jää syntymättä. Tämä sääntely liittyy sekä työnantajamaksuihin, yleissitoviin työehtosopimuksiin sekä ankaran progression tuloverotukseemme. Entä jos työpanoksesta voisi maksaa sen tuottavuuden mukaan, sen sijaan että hinnoittelua määrittävät ensisijaisesti yleissitovat työehtosopimukset?

     
    Työttömyydestä aiheutuvat menot rasittavat julkista taloutta ja siten ylläpitävät korkeaa verotusta. Tämä taas heikentää työllisyyttä entisestään. Ansiotulojen verotus vaikuttaa paitsi työn kysyntään ja tarjontaan, mutta myös yksilötasolla joskus jopa päätöksiin olla tekemättä työtä enemmän. Matalapalkka-aloilla työn tarjontaan vaikuttaa enemmän sosiaaliturvan taso, ratkaisuja tehdään lähinnä työhön osallistumisesta. Sosiaaliturvastamme on tullut liian monimutkainen ja byrokraattinen kokonaisuus, joka ei enää palvele tarkoituksenmukaisella tavalla sen alkuperäistä tavoitetta.

     
    Taloudellisen toimeliaisuuden tulisi olla lähtökohtaisesti jokaisen työkykyisen, tai osatyökykyisenkin ihmisen ensisijainen toimeentulon lähde. Työ tuo paljon muutakin arvoa ihmisen elämään kuin pelkän palkan. Työ on monelle tärkeä elämää ja arkea rytmittävä keskeinen elementti, josta saadun korvauksen, ansion on tarkoitus edistää riippumattomuuttamme. Työstä saatava sosiaalinen pääoma on ensiarvoisen tärkeää ihmiselle jo oman jaksamisen kannalta.

     
    Tulevaisuudessa yhä suurempi osa työstä ja työpaikoista syntyy perinteisen kokoaikaisen palkkatyön ulkopuolelle. Sosiaaliturvan uudistamisessa on otettava etupainoisesti huomioon työn ja työsuhteiden muuttuva luonne. Osa-aikatyötä tai matalapalkkatyötä tulisi voida joustavammin yhdistää sosiaaliturvan kanssa. Sosiaaliturvan tulisi tulevaisuudessa toimia huomattavasti vahvemmin joustavana työn ja turvan yhdistäjänä, ja kannustaa myös satunnaisiin ja tarvittaessa matalammin palkattuihin töihin. Kategorisointi täysipäiväisesti työllisiin ja työttömiin ei ole nykyaikaa, ja joko tai –ajattelun aika on auttamattomasti takana päin.

     
    On välttämätöntä keskustella siitä, kuinka osatyökykyiset saataisiin osallisiksi työmarkkinoille. Sipilän hallituksen tärkeä kärkihanke Osatyökykyisille tie työelämään (OTE) tähtää siihen, että osatyökykyiset jatkavat työelämässä tai työllistyvät avoimille työmarkkinoille. On kuitenkin vastuullista ja rehellistä etsiä ratkaisuja, missä tilanteissa olisi mahdollista työskennellä työehtosopimusta pienemmällä palkalla. Tämä ratkaisu palvelisi myös työmarkkinoille pyrkiviä nuoria koulutustasosta riippumatta. Mielestäni jokaiselle tilanteen vaatiessa työn ja sosiaaliturvan yhteensovittaminen tarjoavat inhimillisempiä mahdollisuuksia täyden joutilaisuuden sijaan. Nyt on korkea aika ryhtyä pohtimaan, miten ihmisillä eri elämäntilanteissa olisi mahdollisuus parantaa omaa terveyttään ja toimeentuloaan sekä saada vieläpä mielekästä toimintaa.

     
    Elämän ja arjen haasteissa useat yhtäaikaiset epävarmuustekijät kaventavat tehokkaasti kenen tahansa näkökenttää. Otollisissa olosuhteissa, joiden edistäminen on osaltaan niin yhteiskunnan kuin yksilönkin vastuulla, voi puolestaan keskittyä olennaiseen eli toimeliaisuuteen, joka lisää omaa hyvinvointia. Haastavat yksilölliset elämäntilanteet eivät läheskään aina tee tyhjäksi yksilöllisiä kykyjä, taitoja tai lahjakkuuksia – niiden valjastaminen on vain hankalampaa. Oman itsensä kehittämien epämukavuusalueiden kautta on taatusti aina palkitsevaa. Kertaheitolla onnistumiset ovat harvinaisuuksia ja todennäköisesti useimpia onnistumisia edeltää valtava määrä epäonnistumisia, joista on voinut ottaa opikseen.

     
    Elämää kuljetaan pitkä matka ennen eläkettä. Eläke ei ole elämän suurin onni tai päämäärä. Elämän aikana ja sen eri tilanteissa kokemus omasta osallistumisesta, osallisuudesta ja työstä myös omanarvontunnon rakennusaineena ovat paljon tärkeämpiä ja arvokkaampia asioita. Elämän mielekkyys syntyy monesta eri osatekijöistä. Myönteinen asenne vaatii jatkuvaa ponnistelua, mutta se kannattaa.

     

    Kirjoitus luettavissa myös Iltalehden blogissa.

    Share on LinkedInTweet about this on TwitterShare on Google+Share on FacebookPrint this page

    Jätä kommentti

    Your email address will not be published.

    You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>