Tabuista itsekritiikkiin ja uusiin oivalluksiin

    Vuodenvaihteen molemmin puolin on julkaistu niin työryhmien raportteja kuin poliittisten puolueiden ohjelmia eri hallinnonaloilta. Työryhmien raporttien villeimpiä ideoita poliitikot ampuvat realismilla kilpaa alas. Puolueiden poliittiset sektoriohjelmat eivät kelpaa koko puolueelle, eikä ihme. Nimittäin harvoin edes puolueväen kesken yhteiset tavoitteet syntyvät kivuttomasti, vaan prosessi parhaimmillaankin muistuttaa minihallitusneuvotteluita. Lopputulos on sittenkin kompromissien tulosta, mikä osittain selittää sitä, että erityisen uudistusmielisiä ohjelmia esimerkiksi maatalouspolitiikasta ei ole syntynyt.

    Olen ennenkin peräänkuuluttanut harjoitetun maatalouspolitiikan ”ruumiinavausta”. Kyse ei missään tapauksessa ole vain yhdestä vaalikaudesta, vaan historiasta paljon pidemmältä ajalta. Tämän vaatimuksen tärkeyttä alleviivaa myös Ahlmanin koulun säätiön toimitusjohtajan, maanviljelijä Timo Jaakkolan haastattelu MT (5.1.). ”Lähtökohtana tuntuu olevan, että maatalouspolitiikka on ollut oikeaa, maatiloilla on toimittu ammattitaitoisesti, laadukas neuvonta on ohjannut oikeisiin ratkaisuihin, tutkimus on tuottanut kilpailukykyä tukevaa tietoa ja elintarviketeollisuus ollut innovatiivista kotimaassa ja maailmalla. Vain markkinat ja niitä edustava kauppa ovat väärässä”, Jaakkola latasi kritiikissään.

    Mielipide on Jaakkolan, mutta oikeassa hän on siinä, että harjoitettu maatalouspolitiikka on edelleen tabu tai vähintään kiusallinen aihe. Kriittinen keskustelu ei vielä ole mahdollista ilman, että vain sen ääripäät jäävät huutelemaan toisilleen, eikä ainuttakaan uutta ideaa tai ajatuksellista havahtumista voi syntyä. Yleensä siksi, että kyse on populistista heitoista eikä dialektiikkaa muodostu.

    Kysymys, onko harjoitettu politiikka oikeaa, on ajankohtainen joka päivä. Onko se oikeaa silloinkin, kun kyse on maatalouspolitiikasta?
    Maatalouden alkutuotannon kannattavuuden parantamisen tärkeydestä vallitsee herttainen yksimielisyys. Eikö silloin olisi luonnollista arvioida toimintatapoja myös koko viljelijöitä palvelevassa ketjussa? Tukevatko maatalouden alkutuotannon ympärillä rakennetut toiminnot elinkeinotoimintaa vai jotain muuta? Itsearvioinnista ja itsekritiikistä pitäisi innostua ketjun lisäksi alan koko hallinnon kuin etujärjestöjenkin. Tämän onnistumista mittaa tammikuussa valmistuva ja odotettu Karhisen loppuraportti siitä, mistä löytyy 500 miljoonaa euron lisäys maatalouden yrittäjätuloon. Sen ohella hallinnon ja sen toimintojen trimmaamisen tarpeesta keskustellaan yhä hämmästyttävän vähän.

    On kaikkien etu, että myös maatalouden hallintokokonaisuus on tehtäväänsä nähden tarkoituksenmukaisesti järjestetty, eli on kooltaan kustannustehokas ja kykenee sopeutumaan niin kansallisen kuin yhteisen maatalouspolitiikan tuomiin muutoksiin.

    Yleisellä tasolla voisi yksinkertaistaen todeta, mikäli harjoittamansa politiikka on oman arvion mukaan kelpoista, ei pidäkkeitä sen läpivalaisuun asettamiseksi pitäisi olla. En nimittäin ole vielä tavannut sellaista poliitikkoa, joka ei nimenomaan toivoisi ”joutuvansa” vastuuseen sanoistaan ja teoistaan.
    Aina, kun poliitikoilla on mahdollisuus kriittiseen itsearviointiin harjoittamansa politiikan osalta, sellaiseen pitäisi uskaltaa tarttua. Pahinta tai parhainta, mitä itsearviointiharjoituksista voi seurata on, että oppii itsekin jotain uutta ja arvioi toimintaansa uudelleen. Meillä Suomessa sellaiseen poliittiseen itsearviointiin ei ainakaan vielä olla totuttu, vaikka se muualla maailmassa ei ole mitenkään harvinaista.

    Kolumni on julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa 16.1.2019.

    Jätä kommentti

    Your email address will not be published.

    You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>